Ramsaun leiriraportti, osa 1
Ramsaun leirini alkoi automatkalla Vuokatista Liperiin. Sieltä jatkoin lentäen Helsinkiin. Koko seikkailu alkoi sitten Helsinki-Vantaalta maanantain 4.10. noin kello 07. Vähän jännitti kaikki ylikilot, vaikka lentolippuni sisälsikin ylipainoja. Jo pelkkä Atomicin kassi painoi ensimmäisessä kotona tehdyssä punnituksessa 40 kg! Lopulta kassi painoi 35 kg. Lisäpainoa normaaliin teki rullasukset, voiteluvälineet, putki yms... Lopputulos oli, etteivät Finnairin virkailijat edes punninneet aselaatikkoa ja suksipussia!
Müncheniin laskun jälkeen odoteltiin naisten maastohiihto maajoukkueen kanssa suksia jonkin aikaa. Muiden hiihtäjien jo päästessä jatkamaan kohti autonvuokrausta minä jouduin totuttuun tapaan poliisien kanssa tekemisiin. Normaalikaavan mukaan poliisit tarkastivat aseluvan ja aseen numerot sekä passini. Sitten kohti autonvuokrausta, eli yksi kerros alaspäin...
Lukemattomien käytävien päästä vihdoin eteeni avautui autovuokraamot. Tiskillä vähän jännitti, sillä Suomessa oli sanottu, että täytyy olla omalla nimellä varustettu Visa-kortti matkassa. Noh, minulla ei sellaista ole. Onneksi virkailija taisi unohtaa tämänkin vaiheen vuokraustapahtumasta. Hän nimittäin unohti myös yhden aika tosi tärkeän jutun. Nimittäin sellaisen valkoisen pahvilapun jolla pääsee parkkihallista ulos! Oli siinä korvat koetuksella parkkihallin portilla, kun kaikki takana tulevat tööttäilivät... Onneksi oli toinen kaista, niin autot pääsivät ulos ja minä sain auton parkkiin. Eräs kilpailevan autonvuokrausfirman työntekijä ohjasi minut parkkipaikalle, jossa luki: Ei saa parkkeerata. Eikun siis auto sakkopaikalle ja hakemaan pahviläpyskää. Kävellen vähän pidempi matka kuin autolla parkkihallin ovelta vuokraamon tiskille!
Uusi yritys ulospääsyyn parkkihallista. Tällä kertaa helpompaa ja tuloksellisempaa, kun on läpyskäkin. Ja sitten eikun kaasua ja vilkkua kehiin ja Autobahnalle! Joku oli vaan tankannut PikkuPösöön kengurubensaa ja niinpä auto vaan pomppi, kun mittari ylitti 130 km/h. Harmittava takaisku!!!
Autobahnalla oli mukava ajella ja noin kolmisen tunnin kuluttua avautuivat tutut vuorimaisemat näkyviin. Aurinkokin porotti ja lämmintä oli +25 astetta! Mukavalta tuntui ja nauratti! Eikun sitten kamat Kobalhofin hotellihuoneeseen (ystävilliset coutsit (joilta täytyy aina kysyä eka) olivat siirtäneet minut Sannukan huonekamuksi) ja jaloittelemaan. Heti tuntui, että paikalla oli paljon porukkaa, vaikka todellisuudessa tulohetkellä paikalla oli vielä aika vähän porukkaa..
Seuraavana aamuna alkoi sitten itse-asia, eli hiihtäminen jäätiköllä noin 2 500 metrin korkeudella merenpinnasta. PikkuPösö jaksoi juuri ja juuri viedä meitin alahissiasemalle 1 700 metrin korkeuteen. Treenit ylhäällä tuntuivat päivä päivältä paremmilta ja taisipa olla taas se kolmas päivä, kun oli jo normi olo. Aamun treenit olivat, yhtä aamua lukuunottamatta, ylhäällä hiihtoa. Yhtenä aamuna tein alhaalla, noin 1 000 metrissä, kovan rulla-ampumahiihtoharjoituksen. Jatkoa pian... Ja lisää kuvia! Joten palailehan sivuille!
Maija
Müncheniin laskun jälkeen odoteltiin naisten maastohiihto maajoukkueen kanssa suksia jonkin aikaa. Muiden hiihtäjien jo päästessä jatkamaan kohti autonvuokrausta minä jouduin totuttuun tapaan poliisien kanssa tekemisiin. Normaalikaavan mukaan poliisit tarkastivat aseluvan ja aseen numerot sekä passini. Sitten kohti autonvuokrausta, eli yksi kerros alaspäin...
Lukemattomien käytävien päästä vihdoin eteeni avautui autovuokraamot. Tiskillä vähän jännitti, sillä Suomessa oli sanottu, että täytyy olla omalla nimellä varustettu Visa-kortti matkassa. Noh, minulla ei sellaista ole. Onneksi virkailija taisi unohtaa tämänkin vaiheen vuokraustapahtumasta. Hän nimittäin unohti myös yhden aika tosi tärkeän jutun. Nimittäin sellaisen valkoisen pahvilapun jolla pääsee parkkihallista ulos! Oli siinä korvat koetuksella parkkihallin portilla, kun kaikki takana tulevat tööttäilivät... Onneksi oli toinen kaista, niin autot pääsivät ulos ja minä sain auton parkkiin. Eräs kilpailevan autonvuokrausfirman työntekijä ohjasi minut parkkipaikalle, jossa luki: Ei saa parkkeerata. Eikun siis auto sakkopaikalle ja hakemaan pahviläpyskää. Kävellen vähän pidempi matka kuin autolla parkkihallin ovelta vuokraamon tiskille!
Uusi yritys ulospääsyyn parkkihallista. Tällä kertaa helpompaa ja tuloksellisempaa, kun on läpyskäkin. Ja sitten eikun kaasua ja vilkkua kehiin ja Autobahnalle! Joku oli vaan tankannut PikkuPösöön kengurubensaa ja niinpä auto vaan pomppi, kun mittari ylitti 130 km/h. Harmittava takaisku!!!
Autobahnalla oli mukava ajella ja noin kolmisen tunnin kuluttua avautuivat tutut vuorimaisemat näkyviin. Aurinkokin porotti ja lämmintä oli +25 astetta! Mukavalta tuntui ja nauratti! Eikun sitten kamat Kobalhofin hotellihuoneeseen (ystävilliset coutsit (joilta täytyy aina kysyä eka) olivat siirtäneet minut Sannukan huonekamuksi) ja jaloittelemaan. Heti tuntui, että paikalla oli paljon porukkaa, vaikka todellisuudessa tulohetkellä paikalla oli vielä aika vähän porukkaa..
Seuraavana aamuna alkoi sitten itse-asia, eli hiihtäminen jäätiköllä noin 2 500 metrin korkeudella merenpinnasta. PikkuPösö jaksoi juuri ja juuri viedä meitin alahissiasemalle 1 700 metrin korkeuteen. Treenit ylhäällä tuntuivat päivä päivältä paremmilta ja taisipa olla taas se kolmas päivä, kun oli jo normi olo. Aamun treenit olivat, yhtä aamua lukuunottamatta, ylhäällä hiihtoa. Yhtenä aamuna tein alhaalla, noin 1 000 metrissä, kovan rulla-ampumahiihtoharjoituksen. Jatkoa pian... Ja lisää kuvia! Joten palailehan sivuille!
Maija
<< Home